Yleisöltä

Vielä niitä honkia humisee

Jaa artikkeli

Kun Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota päättyi rauhaan syyskuussa 1944, rakentui pohja nykyiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Suomi joutui luovuttamaan kymmenesosan alueestaan Neuvostoliitolle sekä maksamaan täysin kohtuuttomat sotakorvaukset sekä jälleenrakentamaan vihollisen pommien tuhoamat kaupungit ja muut alueet.

Suomi asutti luovutetuilta alueilta täysin vieraisiin oloihin ja kulttuureihin paenneen Karjalan siirtoväestön. Elämän alku ei ollut varmaan kenelläkään ruusuista. Kaltoin kohteleminen, ivaaminen ja ryssittely olivat monen kohdalla jokapäiväistä. Karjalaisella sisulla ja tarmolla he hakivat paikkansa osana uutta yhteiskuntaa.

Kaikki tämä tuli maksamaan valtiolle valtavan summan rahaa. Moniko koskaan ajattelee, mistä kaikkialta rahat hankittiin, etenkin kun valtion rahavarat kuluivat sotatoimissa ja kassa loisti tyhjyyttään. Ei ollut kansainvälisiä avustusjärjestöjä, jotka olisivat rientäneet apuun. Ulkomainen velanotto oli lähes ainoa keino hankkia varoja, siinä määrin kun luottoa pienelle sodan runtelemalle valtiolle löytyi.

Suomella oli kuitenkin omaa pääomaa, jota kutsuttiin vihreäksi kullaksi. Laajat metsäalueet olivat pelastus, ne tarjosivat myös kaivattua työtä. Puut kaatuivat metsissä täysin miesvoimin ja siirtyivät metsistä sitkeiden ja voimakkaiden työhevosten vetäminä alueille, joista ne kuljetettiin sahalaitoksille ja puun jalostustehtaille.

Näin alkoi puuteollisuutemme kasvaa siinä määrin, että jalostettua puuta oli viedä ulkomaillekin. Siitä saatiin kaivattuja vientitulo. Puuteollisuus veti mukanaan metalli- ja rakennusteollisuuden, kaupan alan, elintarviketeollisuuden ja maatalouden alkutuotannon. Näin alkoi hyvinvointiyhteiskunta nousta muiden hyvinvointiaan vartioivien joukkoon.

Nykysukupolvelle hyvinvointi on ikään kuin itsestäänselvyys, joten voidaan puuttua asioihin, jotka tarvitsevat pikaisia korjauksia.

Suurta huolta herättävä asia on meidän nykyinen metsäteollisuutemme eri muodoissaan. Vastuuttomat metsiemme hakkuut ovat ikään kuin laittomia. Niissä katoaa luonnon monimuotoisuus, ja pian olemme katastrofin partaalla.

Joukko ihmisiä konttaa suurennuslasit käsissä metsissämme ja etsii sieltä pieneliöitä, erilaisia hyönteisiä, kovakuoriaisia ja puuttuvaa kasvillisuutta. Ellei näitä löydy, on se syy esittää lisää metsiämme rauhoitettavaksi, ja pyytää siihen apua vaikka EU:lta.

Vaikka metsätalous on yhä tärkein tulonlähde yhteiskunnalle, ei haluta ymmärtää sitä, että mikäli metsien hakkuita vähennetään ja puuteollisuutta ajetaan alas, miten korvataan siitä aiheutuneet tulonmenetykset?

Kumpi on lopulta tärkeämpää: kasvattaa metsiä asianmukaisella hoidolla hiilinieluksi vai kuivattaa metsät pystyyn ja maahan lahoamaan?

Simo Ketelimäki

Alavus

    Kommentoi

    Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

    Jaa artikkeli

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje