Yleisöltä

YYA-sopimuksen syntyhistoriaa ja vähän suomettumisesta

Jaa artikkeli

Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1947 Suomi oli saanut vahvistuksen itsenäisyydelleen, mutta Stalin pyrki saamaan Suomen läheisempään kontrolliin ja oli lähettänyt presidentti Paasikivelle 22.2.1948 päivätyn kirjeen, jossa ehdotettiin sopimuksen tekoa samankaltaisella periaatteella, joita Neuvostoliitto oli käyttänyt miehitys alueisiinsa kuuluvien itäblokin maiden ja Tshekkoslovakian kanssa, jossa kommunistit olivat kaapanneet vallan helmikuussa 1948.

Paasikivi päätti pitkän pohdinnan jälkeen vastata kutsuun myönteisesti, kooten 1.3.1948 avukseen työryhmän johon kuuluivat mm. pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sekä kenraalit Aarne Sihvo, Erik Heinrichs ja Väinö Oinonen.

Heinrichsillä oli merkittävä vaikutus siihen millaiseksi Paasikiven neuvotteluohjeet ja Suomen esitys sopimusluonnokseksi kehittyivät.

Paasikivi antoi kansanedustaja Urho Kekkoselle keskeisen roolin valtuuskunnan poliittiseksi ohjaamiseksi. Paasikivi piti kuitenkin päätösvallan tiukasti käsissään ja antoi henkilökohtaiset ohjeet valtuuskunnan jäsenille. Hän kehotti 18.3. Heinrichsiä valppaasti seuraamaan Moskovassa asian menoa ja ottamaan osaa aktiivisesti neuvotteluihin.

Sopimusneuvottelujen alettua Moskovassa 25.3. kävi pian ilmi, että Neuvostoliitto hyväksyi Suomen esityksen 1. artiklaksi, jossa määriteltiin puolustusvelvoite ja yhteistyön ehdot. Pitkään neuvoteltiin 2. artiklasta, jossa määriteltiin hyökkäyksen uhan toteaminen ja siihen liittyvä neuvotteluvelvoite. Sopimus syntyi lopulta 6.4.

Puolustusvelvoite rajoitettiin koskemaan Suomen aluetta ja avunanto tehtiin mahdolliseksi neuvottelujen perusteella. Jo hyökkäyksen uhkan toteamisen jälkeen oli määrä neuvotella toimenpiteistä.

Sopimuksen johdantoon kirjoitettiin myös Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Nämä rajoitukset Paasikivi totesi 9.4. pitämässään radiopuheessa sanoen myös, että niiden vuoksi Suomen sopimus erosi selvästi Neuvostoliiton satelliittivaltioidensa kanssa tekemistä sopimuksista.

Ulkomailla ihmeteltiin, miten Suomi oli onnistunut saamaan niin edullisen sopimuksen, joka ei liittänyt Suomea itäblokkiin vaan tunnusti Suomen erityisaseman ja pyrkimyksen puolueettomuuteen.

Heinrichsillä oli siis merkittävä rooli yya-sopimuksen sotilaspoliittisten artiklojen muotoilijana ja Moskovan neuvotteluissa Paasikiven linjausten edustajana yhdessä Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen piti suoraa yhteyttä Paasikiveen ja huolehti neuvotteluvaltuuskunnan poliittisesta ohjauksesta, vaikka muodollisesti johtajana oli pääministeri Mauno Pekkala.

Paasikiven kauden päättyessä 1950-luvun puolivälissä edellytykset puolueettomuuspolitiikalle alkoivat parantua. Porkkalan palautus vuonna 1956 oli lopulta konkreettisin tunnustus Paasikiven linjan onnistumiselle.

Kekkosen tulkinta YYA-sopimuksesta noudatteli jo Paasikiven esittämää peruskaavaa, jossa tehtiin ero muihin Neuvostoliiton yya-sopimuksiin. Suomi sitoutui vain puolustamaan aluettaan ja estämään sen kautta Neuvostoliittoon suuntautuvat hyökkäykset: ”Jos Neuvostoliitto sen sijaan joutuu hyökkäyksen kohteeksi muualta kuin Suomen alueen kautta, ei sopimus suinkaan kytke meitä mukaan sotaan. Pyrkimyksemme on täysin toinen, yritämme tällöin kaikin keinoin säilyttää puolueettomuutemme. Tässä suhteessa ero sotilaliittosopimukseen on ilmeinen.” ”Ne erikoispiirteet, jotka erottavat YYA-sopimuksen varsinaisesta sotilaliittosopimuksesta, korostuvat sopimuksen johdannossa, jossa tunnustetaan Suomen oikeus pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.”

Tunnetusti Neuvostoliitto oli pyrkinyt koko 1970-luvun kiistämään tuollaisen tulkinnan ja pitänyt sopimusta lähes liittoon verrattavana. Suomi piti pintansa, esimerkiksi yhteiset sotaharjoitukset torjuttiin – puolueettomuuspolitiikan uskottavuus säilyi.

Suomettumisesta: Rene Nyberg (ex-diplomaatti, s. 1946) A-studiossa 18.5.: ”Ei käytetä suomettumista yleisilmaisuna Suomen sodan jälkeiselle olemassaolotaistelulle. Se on oikeastaan mitä olen koko diplomaatti urani vastustanut, että me olimme suomettuneita. Suomessa oli erittäin paljon itsesuomettumista. Jari Tervon versio suomettumisesta ei vastaa sitä kokemusta mitä meillä oli ja jota ulkoministeriön nuorempina virkamiehinä ja sitten vanhempina virkamiehinä teimme sitä työtä ja me panimme hanttiin, me panimme aika tavalla hanttiin.”

Kylmän sodan sankarit ansaitsevat kunnioituksen – pysyimme itsenäisenä puolueettomana länsimaana heidän ansiostaan.

Lähteenä Pekka Visurin ”Suomi kylmässä sodassa” vuodelta 2006 ja Pekka Visurin "Mannerheim ja Heinrichs - Marsalkka ja hänen kenraalinsa" vuodelta 2020.

Risto Kuivaniemi

Lappeenranta / Ilmajoki

    Kommentoi

    Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

    Jaa artikkeli

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje